Inkluusio varhaiskasvatuksessa - mitä se on ja toimiiko se?

Kuinka inkluusio toteutuu, näkyy ja toimii päiväkodissa? Mitä on laadukas varhaiskasvatus? 

Näiden asioiden luulisi kiinnostavan ainakin jokaista kasvatusalan opiskelijaa ja ammattilaista sekä pienten lasten vanhempaa. Aihepiiri voi herättää ajatuksia jokaisessa, joka on ylipäätään kiinnostunut ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen tulevaisuudesta. Tämän päivän lapset todella rakentavat huomisen yhteiskunnan - ja määrittävät osaltaan myös meidän vanhuutemme päivien laadun. Lasten varhaiskasvatus ei tästäkään näkökulmasta ajateltuna ole merkityksetön tai olankohatutuksella sivuutettavissa oleva asia. Edellistä tärkeämpi seikka on mielestäni se, ovatko lapset ja aikuiset nykyisissä päiväkodeissamme onnellisia?

Tarkastelen alun kysymystä erityisesti tämänhetkisen harjoittelupaikkani toimintaan peilaten, mutta reflektoin myös aiempia kokemuksiani päiväkotiryhmien toiminnasta. Harjoitteluryhmässäni on 19 lasta, joista neljällä on selkeä erityisen tuen tarve. Ryhmässä on kaksi kehitysvammaista lasta, yksi syntymäkuuro ja yksi hyvin vilkas, impulsiivinen lapsi. Tässä ryhmässä työskentelee erityislastentarhanopettaja, mikä on hienoa, sillä hänen osaamisensa avulla ryhmä saadaan toimivammaksi ja jokaisen lapsen tarpeita pystytään ottamaan paremmin huomioon. Ryhmän kaksi lastenhoitajaa ja kaksi avustajaa hoitavat myös tehtävänsä ammattitaidolla. Kaikissa ryhmissä tilanne ei todellakaan ole näin hyvä.

Lähes jokaisessa päiväkotiryhmässä on yksi tai useampia lapsia, joiden on vaikeaa keskittyä osoitettuun asiaan, vaikeaa olla paikallaan ja ehkä myös vaikeaa ottaa toiset huomioon. Lähes jokaisessa ryhmässä on myös erilaisia sosioemotionaalisen kehityksen tai kielenkehityksen pulmia. Inkluusion periaatteiden mukaisesti heidät sijoitetaan, jos mahdollista, lähipäiväkotiin. Ryhmän aikuisten tulee vastata hänen tuen tarpeisiinsa, vaikka heistä kenelläkään ei välttämättä ole erityispedagogista osaamista. Tässä vaiheessa voidaan varmaankin vain todeta, että työ tekijäänsä opettaa. Mutta onko tämä lapsen kannalta oikea lähestymistapa? Eikö jokaisella lapsella olisi oltava oikeus myös yksilölliseen ja asiantuntevaan varhaiskasvatukseen, eikä ainoastaan oikeutta päästä lähipäiväkotiin? On hienoa, että erilaiset lapset sijoitetaan nykyään inklusiiviseen ajatteluun pohjaten yhteisiin ryhmiin eikä erityisen tuen tarpeessa olevia yksilöitä eristetä muista. Kuitenkin selkeästi erityisen tuen tarpeessa olevat kuten kehitysvammaiset, autistiset, aistirajoitteiset ja hyvin vilkkaat lapset tarvitsisivat ehdottomasti pienen lapsiryhmän, jossa heidät voidaan aidosti kohdata.

Mielestäni koko ”erityisen tuen tarve” on käsitteenä hieman harhaanjohtava ja segregoiva. Kaikki lapset ovat erityisiä ja heillä on omat, yksilölliset tarpeensa. Kritisoin suuria lapsiryhmiä, joissa ei ole aikaa eikä voimavaroja kohdata lapsia yksilöllisesti ja kiireettömästi. On hyvä, että jokaisella lapsella on oikeus päästä lähipäiväkotiin, mutta samalla tulisi varmistaa yksilön huomiointi pienemmillä lapsiryhmillä ja henkilöstön (erityis)pedagogisella osaamisella. Tämä on  resurssikysymys, sillä kuinka kunnilla voisi olla varaa vaikkapa vain kymmenen lapsen ryhmiin? Pidän inkluusioajattelua siis idealismina, joka on ajatuksen tasolla hyvä ja toimiva juttu. Turha eristäminen ei varmastikaan ole lapsen kannalta hyvä asia. Yhteiskunnassamme kuitenkin käytännön tasolla inkluusio toteutuu enimmäkseen yksilöiden tasavertaisuuden pukuun verhottuna yksilöiden tasapäistämisenä ja säästötoimenpiteinä. Ongelmien syyt ovat syvemmällä lainsäädännössä ja varhaiskasvatukseen osoitettujen resurssien vähyydessä.

Uskon pienten, yksityisten päiväkotien ja perhepäivähoitajien nostavat kysyntäänsä lasten varhaiskasvatuksen toteuttajina, sillä suuret lapsiryhmät ovat päiväkodeissa todellakin ongelma. Henkilöstöä lisäämällä lapsiryhmän kokoa voidaan kasvattaa lähes loputtomasti. Pienet, integroidut erityisryhmät lopetetaan (resurssipulan vuoksi) inkluusioajatteluun vedoten. En tiedä, onko lopulta tärkeämpää kasvattajan erityispedagoginen osaaminen vai se, että pystyy kohtaamaan lapsen joka päivä yksilönä ja antaa hänelle aikaansa. Perhepäivähoitaja nelilapsisen ryhmänsä kanssa voi hyvinkin toteuttaa laadukkaampaa varhaiskasvatusta kuin pitkälle koulutettu erityislastentarhanopettaja isojen ryhmäkokojen aiheuttamien ongelmien kanssa painiessaan. Mielestäni päiväkotiryhmät itsessään aiheuttavat monille lapsille lisää erityisen tuen tarvetta. Eikö tämä ole jotenkin nurinkurista?

Olen itse erityispedagogiikan opiskelija, joten voi tuntua hullulta, että kritisoin erityispedagogisen osaamisen merkitystä varhaiskasvatuksessa. Suhtaudun opintoihini mielenkiinnolla ja haluaisin ymmärtää erilaisia ihmisiä paremmin. Siksi opiskelen erityispedagogiikkaa, ja koen siihen liittyvien asioiden ymmärtämisestä olevan nyky-yhteiskunnassa ja etenkin kasvatusalalla paljon hyötyä. Koen kuitenkin, että kunnallinen päivähoitojärjestelmä ei tarjoa minulle mahdollisuutta todella käyttää työssäni koko osaamistani ja persoonaani. En koe, että voisin isossa päiväkotiryhmässä tai kiertävänä erityislastentarhanopettajana toteuttaa lapsen yksilöllistä huomiointia siinä määrin, kuin haluaisin. Pienen, yksityisen päiväkodin perustaminen on itselleni hyvin varteenotettava vaihtoehto tulevaisuudessa.

Mielestäni varhaiskasvatuksen opiskelijoiden ja alalla työskentelevien tulisi tiedostaa suurten lapsiryhmien aiheuttamat ongelmat, ja uskaltaa unelmoida paremmasta tavasta toteuttaa työtämme. Tilanteen ei olisi pakko olla tämä. Tarvitsemme lisää kriittistä ajattelua ja meteliä itsestämme. Tarvitsemme aktiivisia vanhempia, jotka eivät suostu viemään lastaan siihen ylibuukattuun ryhmään. Ja kyllä, tarvitsemme myös niitä vaihtoehtoisia palveluntarjoajia. Ehkä tämä ”kilpailu” alalla saa vihdoin aikaan sen, ettei yksikään päiväkotiryhmä tulevaisuudessa olisi juurikaan suurempi kuin kymmenen lasta. Mielestäni tätä suuremmat ryhmät altistavat sekä lapset että aikuiset ongelmille ja uupumukselle. Suurissa ryhmissä ei ole mitään luonnollista tai itsestään selvää. Pidetään omista ja lastemme oikeuksista kiinni!

Minerva Laamanen

- kirjoittaja opiskelee erityislastentarhanopettajaksi, arvostaa luonnonmukaisuutta eikä haluaisi juottaa  lapsille rasvatonta maitoa.

Ota yhteyttä: minttuska@hotmail.com

Kuva: shel-yang / deviantART.